Edessäni oli reissu ”asiantuntijana” Suomusjärvelle, jossa
eräässä talossa oli havaittu tavallista suurempi lepakkoyhdyskunta. Nappasin assistentikseni
erään opiskelutoverini, sillä tarkoituksenamme oli laskea samalla myös
pistelaskentareitti isovanhempieni mökin lähistöllä.
Kesän aikana talon ikkunalaudoituksen alla oli majaillut
arviolta noin sadan siipan yhdyskunta, mutta lukumäärä oli vähentynyt
kolmanneksella lähes joka yö. Yritin päästä kurkistamaan niiden piiloon, mutta
ikkuna oli korkealla ja tikapuut ikkunan toisella puolella. Meidän oli vain kärsivällisesti odotettava
lepakoiden heräämistä.
Joimme kahvia ikkunan alla ja odottelimme lepakoiden
liikkeelle lähtöä. Hetken päästä lautojen alta alkoi kuulua meteliä ja
ensimmäinen tiedustelija lensi iltahämärään. Lepakoita poistui tipotellen. Ne
päästivät muutaman kaikuluotausäänen varmistuakseen suunnasta ja poistuivat
talon nurkan taakse. Yrtin saada nauhoitettua ääninäytteitä sonogrammia varten,
muutamasta onnistuin sen saamaan, mutta jotkin lähtivät niin nopeasti, etten
ehtinyt reagoida mitenkään.
Pimeän syvennyttyä viimeisetkin yksilöt poistuivat
rakennuksesta. Lopullinen lukumäärä jäi enää seitsemääntoista. Kävimme vielä
rannassa ihastelemassa vesisiipan lentonäytöstä, mutta sen jälkeen pakkasimme
pillit pussiin ja lähdimme assistenttini, neiti Rapsusun kanssa tekemään pistelaskentareittiä.
Sepä olikin mielenkiintoinen reissu. Mökin rannassa
ensimmäisessä pisteessä lenteli vesisiippa. Matkalla toiselle pisteelle
havaitsimme muutaman lentelijän. Kolmannelle pisteelle poikkesimme tieltä,
tarkoituksena lähteä kulkemaan metsäkoneiden hakkuuaukealle tekemää uraa pitkin
ja poiketa siitä sitten metsän puolelle, jotta reitistämme tulisi kolmion
mallinen. Noh, pimeässä kulkeminen ei ollut aivan helppoa, varsinkaan kun
kuusikko on niin tiheä, ettei siitä viitsi lähteä rämpimään läpi edes
päivänvalossa, saati sitten pimeässä. Ei sillä että siellä kukaan olisi edes
mahtunut levittämään siipiään.
Ennen taimikkoa taisimme siipien räpistelystä päätellen
herättää muutamankin yöpuulla olevan linturaukan.
Palasimme lopulta samoja jälkiä takaisin tielle, pikaisen
palaverin jälkeen päätimme jatkaa mahdollisimman pitkään tietä pitkin ja palata
järven rantaa takaisin. Siihen osuikin nautintoaineita nauttineiden
mökkiläisten meluamisen lisäksi hakkuuaukealla rämpimistä, taimikkopujottelua
ja talousmetsikköä.
Kävin myös polviani myöten pulahtamassa soistuneen
metsälammen rantavetelässä. Onneksi olen harjoitellut suossa räpiköimistä tänä
kesänä useampaankin otteeseen, joten muistiinpanot ja laitteet pysyivät tällä
kertaa kuivina. Pikkuaivoihin on pikkuhiljaa iskostunut käsky nostaa kädet
mahdollisimman ylös jos maankamara pettää alta. Täytyy myöntää, että nautin suouinnista
enemmän auringon- kuin kuunvalossa, vaikka yöuinti virkistikin pitkän päivän
päätteeksi :)
Maaseutumatkalta kotiuduttuani minua odotti ensimmäinen
täysin ilman matkaseuraa toteutettava yöllinen pistelaskenta. Siinä oli hieman
pähkäiltävää miten saan kaikki laitteet ja muistiinpanovälineet käsiin niin,
että niiden käyttö onnistuu näppärästi. Gps roikkumaan kaulaan, kansio
kainaloon, kännykkä ajanottoa varten housuntaskuun, nauhuri toiseen käteen
sormi valmiiksi recillä ja detektori toiseen käteen. Menoksi!
Ensimmäinen piste oli heti parkkipaikan ulkopuolella, mutta
siinä oli melko hiljaista. Sitten reittini jatkui pimeää metsätietä pitkin.
Kauhutarinat alkavat kerääntyä ajatuksiini ja säikähdän melkoisesti, kun
herätän linnun lähipuussa. Jatkan pöllähtäneenä matkaani eteenpäin, joitain lepakkohavaintoja
alkaa myös ilmaantua lomakkeeseeni heti toisella pisteellä. Hyvä niin, niin
mielikuvitus ei pääse liiaksi laukkaamaan.
Seuraava koettelemus on oikean polun löytäminen pimeässä.
Huomaan kävelleeni siitä ohi, ja joudun palaamaan takaisin päin. Hepokattien
siritys häiritsee lepakoiden havainnointia, sillä se kuuluu detektorista
liiankin hyvin. Valokeilaani osuu pimeässä jotakin hohtavaa puun oksalta, ahaa
se on varmaan kohta niskaani hyökkäävä pöllö. No eipä ollut, vaan rikkinäinen
katuvalo.
Matkani jatkuu valaistulle
asuinalueelle. Yksi ohikulkija katsoo parikin kertaa taaksensa, kun istun
sillan kaiteella otsalamppu päällä ja kädet täynnä mitä merkillisimpiä
laitteita. No, saipahan jotakin ihmeteltävää kotimatkalleen.
Seuraavaksi jatkan taas metsään. Löydän pienen pellonreunaan
johtavan pimeän metsätien, jota lähden seuraamaan. En tiedä kumpi säikähti
enemmän; minä vai rastas raukka, joka lähtee polulta lentoon samalla hetkellä
kun olen asettelemassa jalkaani sen päälle.
Pysähdyn tien päässä olevaan seuraavaan pisteeseen. Rusakko ei huomaa minua kuin
vasta ollessaan noin viiden metrin päässä. Siinä vaiheessa raukalle tulee kiire
vaihtaa suuntaa. Kuulen lepakoita hyvin kaukaa. Edes detektorin taajuutta
säätämällä en saa lajia selville, vaan lomakkeeseen tulee merkintä
”lepakkolaji”. Kai sekin on tyhjää parempi.
Reitilläni olevat sillat, joiden alla kuvittelin olevan vesisiippoja, toivat
pettymysen, niiden alla ei lennellyt lepakoita. Kymmenes piste oli vanha perinnepiha-alue, jossa iloittelivat pohjanlepakot kunnolla.
Sekosin jossain vaiheessa laskuissa, mutta sain onneksi nauhoitettua melkein
koko viisi minuuttia, joten lopullisen havaintojen lukumäärän voin helposti
tarkastaa nauhurista.
Loppureissulla ei sitten ollutkaan mainittavan arvoisia
lepakkohavaintoja, mutta viimeisellä pimeällä pisteellä päästäisillä oli paljon asiaaja niiden vikinä valtasi koko detektorin äänimaiseman. Selvisinpäs urakasta kunnialla ilman apukäsiä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti