Asiakaskäynti ja lisää pistereittejä

Edessäni oli reissu ”asiantuntijana” Suomusjärvelle, jossa eräässä talossa oli havaittu tavallista suurempi lepakkoyhdyskunta. Nappasin assistentikseni erään opiskelutoverini, sillä tarkoituksenamme oli laskea samalla myös pistelaskentareitti isovanhempieni mökin lähistöllä. 

Kesän aikana talon ikkunalaudoituksen alla oli majaillut arviolta noin sadan siipan yhdyskunta, mutta lukumäärä oli vähentynyt kolmanneksella lähes joka yö. Yritin päästä kurkistamaan niiden piiloon, mutta ikkuna oli korkealla ja tikapuut ikkunan toisella puolella.  Meidän oli vain kärsivällisesti odotettava lepakoiden heräämistä.

Joimme kahvia ikkunan alla ja odottelimme lepakoiden liikkeelle lähtöä. Hetken päästä lautojen alta alkoi kuulua meteliä ja ensimmäinen tiedustelija lensi iltahämärään. Lepakoita poistui tipotellen. Ne päästivät muutaman kaikuluotausäänen varmistuakseen suunnasta ja poistuivat talon nurkan taakse. Yrtin saada nauhoitettua ääninäytteitä sonogrammia varten, muutamasta onnistuin sen saamaan, mutta jotkin lähtivät niin nopeasti, etten ehtinyt reagoida mitenkään. 

Pimeän syvennyttyä viimeisetkin yksilöt poistuivat rakennuksesta. Lopullinen lukumäärä jäi enää seitsemääntoista. Kävimme vielä rannassa ihastelemassa vesisiipan lentonäytöstä, mutta sen jälkeen pakkasimme pillit pussiin ja lähdimme assistenttini, neiti Rapsusun kanssa tekemään pistelaskentareittiä. 

Sepä olikin mielenkiintoinen reissu. Mökin rannassa ensimmäisessä pisteessä lenteli vesisiippa. Matkalla toiselle pisteelle havaitsimme muutaman lentelijän. Kolmannelle pisteelle poikkesimme tieltä, tarkoituksena lähteä kulkemaan metsäkoneiden hakkuuaukealle tekemää uraa pitkin ja poiketa siitä sitten metsän puolelle, jotta reitistämme tulisi kolmion mallinen. Noh, pimeässä kulkeminen ei ollut aivan helppoa, varsinkaan kun kuusikko on niin tiheä, ettei siitä viitsi lähteä rämpimään läpi edes päivänvalossa, saati sitten pimeässä. Ei sillä että siellä kukaan olisi edes mahtunut levittämään siipiään. 

Ennen taimikkoa taisimme siipien räpistelystä päätellen herättää muutamankin yöpuulla olevan linturaukan.

Palasimme lopulta samoja jälkiä takaisin tielle, pikaisen palaverin jälkeen päätimme jatkaa mahdollisimman pitkään tietä pitkin ja palata järven rantaa takaisin. Siihen osuikin nautintoaineita nauttineiden mökkiläisten meluamisen lisäksi hakkuuaukealla rämpimistä, taimikkopujottelua ja talousmetsikköä. 

Kävin myös polviani myöten pulahtamassa soistuneen metsälammen rantavetelässä. Onneksi olen harjoitellut suossa räpiköimistä tänä kesänä useampaankin otteeseen, joten muistiinpanot ja laitteet pysyivät tällä kertaa kuivina. Pikkuaivoihin on pikkuhiljaa iskostunut käsky nostaa kädet mahdollisimman ylös jos maankamara pettää alta. Täytyy myöntää, että nautin suouinnista enemmän auringon- kuin kuunvalossa, vaikka yöuinti virkistikin pitkän päivän päätteeksi :)

Maaseutumatkalta kotiuduttuani minua odotti ensimmäinen täysin ilman matkaseuraa toteutettava yöllinen pistelaskenta. Siinä oli hieman pähkäiltävää miten saan kaikki laitteet ja muistiinpanovälineet käsiin niin, että niiden käyttö onnistuu näppärästi. Gps roikkumaan kaulaan, kansio kainaloon, kännykkä ajanottoa varten housuntaskuun, nauhuri toiseen käteen sormi valmiiksi recillä ja detektori toiseen käteen. Menoksi!

Ensimmäinen piste oli heti parkkipaikan ulkopuolella, mutta siinä oli melko hiljaista. Sitten reittini jatkui pimeää metsätietä pitkin. Kauhutarinat alkavat kerääntyä ajatuksiini ja säikähdän melkoisesti, kun herätän linnun lähipuussa. Jatkan pöllähtäneenä matkaani eteenpäin, joitain lepakkohavaintoja alkaa myös ilmaantua lomakkeeseeni heti toisella pisteellä. Hyvä niin, niin mielikuvitus ei pääse liiaksi laukkaamaan. 

Seuraava koettelemus on oikean polun löytäminen pimeässä. Huomaan kävelleeni siitä ohi, ja joudun palaamaan takaisin päin. Hepokattien siritys häiritsee lepakoiden havainnointia, sillä se kuuluu detektorista liiankin hyvin. Valokeilaani osuu pimeässä jotakin hohtavaa puun oksalta, ahaa se on varmaan kohta niskaani hyökkäävä pöllö. No eipä ollut, vaan rikkinäinen katuvalo. 

Matkani jatkuu valaistulle asuinalueelle. Yksi ohikulkija katsoo parikin kertaa taaksensa, kun istun sillan kaiteella otsalamppu päällä ja kädet täynnä mitä merkillisimpiä laitteita. No, saipahan jotakin ihmeteltävää kotimatkalleen. 

Seuraavaksi jatkan taas metsään. Löydän pienen pellonreunaan johtavan pimeän metsätien, jota lähden seuraamaan. En tiedä kumpi säikähti enemmän; minä vai rastas raukka, joka lähtee polulta lentoon samalla hetkellä kun olen asettelemassa jalkaani sen päälle.

Pysähdyn tien päässä olevaan seuraavaan pisteeseen. Rusakko ei huomaa minua kuin vasta ollessaan noin viiden metrin päässä. Siinä vaiheessa raukalle tulee kiire vaihtaa suuntaa. Kuulen lepakoita hyvin kaukaa. Edes detektorin taajuutta säätämällä en saa lajia selville, vaan lomakkeeseen tulee merkintä ”lepakkolaji”. Kai sekin on tyhjää parempi. 

Reitilläni olevat sillat, joiden alla kuvittelin olevan vesisiippoja, toivat pettymysen, niiden alla ei lennellyt lepakoita. Kymmenes piste oli vanha perinnepiha-alue, jossa iloittelivat pohjanlepakot kunnolla. Sekosin jossain vaiheessa laskuissa, mutta sain onneksi nauhoitettua melkein koko viisi minuuttia, joten lopullisen havaintojen lukumäärän voin helposti tarkastaa nauhurista. 

Loppureissulla ei sitten ollutkaan mainittavan arvoisia lepakkohavaintoja, mutta viimeisellä pimeällä pisteellä päästäisillä oli paljon asiaaja niiden vikinä valtasi koko detektorin äänimaiseman. Selvisinpäs urakasta kunnialla ilman apukäsiä!